Lastensuojelu kaipaa muutosta

Lastensuojelu kaipaa muutosta

(WL 23.2.2014)

Sekä Mia Hahtala (WL 16.2.) että Riitta Mentula-Hyvärinen (WL 18.2.) esittävät kirjoituksissaan lastensuojelun ideologiaa ja lastensuojelulain pykäliä. Lakia tulisikin noudattaa siten, kuin lainlaatija on sen tarkoittanut. Huhut, oletukset, omat mielipiteet ja asioiden vääristely eivät löydy lastensuojelulaista. Näistä saamme kuitenkin liian usein kuulla huostaanottojen yhteydessä. Virkamiestyön pitää perustua tosiasioihin.

Mia Hahtala väittää, että lain olemassaolo takaa sen noudattamisen. Valitettavasti myös muulla kuin lain edellyttämällä tavalla toimitaan. Esimerkkinä otettakoon lastensuojelulaki § 12, joka velvoittaa, että jokaisessa kunnassa tulee olla lastensuojelusuunnitelma. Varkaudesta ei tätä kirjoitettaessa löydy voimassa olevaa lastensuojelusuunnitelmaa.

Riitta Mentula-Hyvärinen kirjoittaa, että lastensuojelua on syytetty turhista huostaanotoista ja toisaalta kritisoitu liian myöhäisestä puuttumisesta. Molemmissa tapauksissa pohjalla on sama ongelma. Asiakasta ei kuunnella. Se on huonoa lastensuojelutyötä.

Riitta Mentula-Hyvärisen mukaan huostaanoton oikeellisuuden arvioi viime kädessä hallinto-oikeus. Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden emeritus-professori J.P. Roosin näkemys on juuri päinvastainen. Hän toteaa etteivät hallinto-oikeudet ole näytöstä kiinnostuneita tuomioistuimia. Ne katsovat vain onko prosessi mennyt oikein. Hallinto-oikeus ei yleensä ota kantaa siihen onko huostaanotto tai kiireellinen sijoitus tarpeellinen. Sen päätöksen tekevät lastensuojelun työntekijät.

Hyvän kuvan kansalaisten oikeusturvan puutteesta huostaanottotilanteissa antavat hallinto-oikeuteen menevät tapaukset, joissa sekä vanhemmat että lapset vastustavat huostaanottoa. Huostaanottoasian ratkaisee hallinto-oikeus sosiaalitoimen tekemän huostaanottohakemuksen perusteella ja vain harvoin asia ratkeaa perheen eduksi.

Kelan tutkimuksen mukaan kodin ulkopuolelle siirretyistä valtaosa syrjäytyy, ei suorita koulua ja joutuu päihde- tai rikoskierteeseen. Teineinä kodistaan siirretyistä pojista yli 3/4 on vielä nuorina aikuisinakin vailla peruskoulun jälkeistä koulutusta. Laitoksiin siirretyistä pojista oli vielä 23-24 -vuotiaina neljäsosa joko eläkkeellä tai työttömänä.

Vuonna 1990 Suomessa sai kaikkiaan 80 000 perhettä ennaltaehkäisevää kunnallista kotiapua, tänä päivänä enää 9 000 sai kotiapua. Tästä löytyy yksi syy huostaanottojen lisääntymiseen. Tässä asiassa paluu menneisyyteen olisi järkevä ratkaisu. Ennaltaehkäisevä kotiapu auttaa koko perhettä ja tulee huomattavasti edullisemmaksi kuin lasten laitostaminen. THL:n mukaan yhden laitosvuoden hinnalla perheelle voitaisiin järjestää yli seitsemän vuotta intensiivistä perhetyötä tai lähes 3 000 tuntia kotipalvelua.

Esimerkki positiivisesta kehityksestä löytyy Varkaudessa verrokkikaupunkina käytetyltä Imatralta. Imatralla perustettiin ns. hyvinvointineuvola, joka perustuu ennaltaehkäisevään työhön. Tällä toimenpiteellä pitkäaikaisesti sijoitettujen lasten ja nuorten määrä saatiin kääntymään laskuun, kuten myös lastensuojelun kokonaismenojen kasvu. Summalla, joka aiemmin meni laitospalveluihin, saatiin palkattua perhetyöntekijöitä. Nyt perhetyöntekijöitä 28 000 asukkaan kaupungissa on 18. Imatralaiset katsovat, ettei heillä yksinkertaisesti ole varaa laitostaa lapsiaan ja nuoriaan, koska he tulevaisuudessakin tarvitsevat toimintakykyisiä kansalaisia kaupunkiinsa.

Tällekin vuodelle Varkauden kaupunki on varannut 2 700 000 euroa lastemme ja nuortemme kodin ulkopuolisiin sijoituksiin ja vain 200 000 euroa avohoidon tukitoimiin. Varattujen euromäärien suhde kertoo painotusten suuruudesta. Lapsia ja nuoria laitostettaessa vedotaan siihen, etteivät avohoidon tukitoimet riitä. Kuinka ne riittäisivät, kun niitä ei ole tarjolla?

Eikö olisi aika tunnustaa se tosiasia, että meillä on varattu liian vähän resursseja ennaltaehkäisevään perhetyöhön ja liikaa kodin ulkopuolisiin sijoituksiin ja ryhtyä toimeen asian korjaamiseksi?

Tiina Grönlund

kaupunginvaltuutettu (ps)